Esikoisemme täytti vastikään 8 vuotta ja taas on tullut mietittyä lapsen kasvamista ja ajan nopeaa kulumista. Miten voi olla mahdollista, että aika menee näin nopeaa. Vastahan minä sain esikoisen ensimmäisen kerran syliini, opettelimme uutta perhe-elämää vanhassa kodissamme ja aloitimme yhteisen matkamme. Uskomatonta ajatella, että saman verran eteenpäin, niin hän on 16-vuotias. Kahdeksan vuotta on pitkä aika ja siihen on mahtunut paljon kaikenlaista. Silti tuntuu, että aika voisi hieman hidastua.
Vanhemmuuden tunteet
Esikoinen on jo niin omatoiminen ja monessa asiassa myös itsenäinen. Välillä on jopa ollut itselleni haastavaa ymmärtää hänen itsenäistymisensä ja ettei hän enää niin paljoa tarvitse meitä vanhempia. Onhan hän vielä kuitenkin lapsi, joka tarvitsee meitä vanhempia moniin asioihin, mutta koko ajan mennään enempi itsenäisempää elämää kohti. Jollain tavalla haluaisi ajan pysähtyvän ja jopa menevän taakse päin. Kuitenkin myös innolla odottaa tulevaa, kun esikoinen kasvaa. On ihana nähdä asiat, mistä hän innostuu ja mitä kohti hän menee. Hänen luonteensa myös vahvistuu vuosi vuodelta.
Vanhemmuuden tunteet ovat välillä melko ristiriitaisia. On surullinen ja haikea olo, kun esikoinen ei enää ole pieni lapsi, joka viihtyisi paljon sylissä ja tarvitsisi samalla tavalla apua sekä tukea. Mutta silti päällimmäisenä se onnellisuus ja ylpeys omasta lapsesta. Miten hän voikin olla niin ihana ja vaude, miten hän on kasvanut ja osaa jo näin paljon asioita. Onneksi hän vielä välillä haluaa käpertyä kainaloon ja tulla syliin. 😍
Ehkä se isoin konkreettinen muutos, jonka myötä myös tunteet olivat melko ristiriitaisia ja sen myötä huomasi lapsen kasvaneen hurjasti, oli koulun aloittaminen. Siinä kaikki todella konkretisoitui ja asiat muuttuivat monella eri tavalla. Oli totuttava siihen, ettei enää kuullutkaan joka päivä lapsen kuulumisia muuten kuin lapsen itse kertomalla tavalla. Esikoinen kulki itse koulumatkat ja sekin jo tuntui hurjalta. Hän on välillä ollut itsekseen aamuja, jolloin on huolehtinut oman aamupalan ja lähtenyt itse kouluun. Samaan aikaan nämä kaikki on tuonut monenlaisia tunteita ylpeydestä jännityksen kautta haikeuteen. Ja tämä kaikki varmasti korostuu, koska hän on meidän esikoisemme, ensimmäinen lapsemme. Kaikista tunteista päällimmäisenä on kuitenkin ylpeys ja onnellisuus. Ja vaikka haikeus onkin siitä, että hän kasvaa, niin silti odottaa jo innolla ja onnellisena saavansa nähdä, minkä polun esikoinen valitsee ja mitä kaikkea hän tulee elämässään tekemään.
Oletko sinä tuntenut ristiriitaisia tunteita lapsen kasvaessa? Jaa ihmeessä kommentteihin ajatuksiasi!
Mukavaa viikonloppua! ❤
-Saara
Ihan samoja tunteita täälläkin. Esikoinen menee jo syksyllä yläkouluun, vastahan hän syntyi. Tytär täytti juuri kahdeksan. Niin iso jo hänkin. Onneksi kuopus on vasta kaksi kuukautta ja vauvavuotta vielä jäljellä. Kaksi lasta näiden välissä, nopeasti kasvoivat isoiksi vauvan synnyttyä. Haikeus siitä, että tämä on viimeinen vauva ja kaikki kehitysaskeleet näen viimeisen kerran. Toivoisin, että aika pysähtyisi tai hidastuisi hetkiseksi, mutta toisaalta on ihanaa, että he kasvavat ja kehittyvät.
Kiva kuulla, että samanlaisia ajatuksia sekä tunteita on sinullakin! Voi ihana, teillä eletään siellä tällä hetkellä myös vauvavuotta. 😍 Varmasti on haikeaa, kun tietää, että viimeinen vauvavuosi menossa! Tässä vanhemmuuden aikana saa kyllä kokea monenlaisia eri tunteita.